Ihmisten kuvaamisen ongelmia

Minulla on mielenkiintoinen ongelma omassa kuvaamisessani. Kuvaan mieluiten aavekaupunkeja ja muotoja. Siihen voi olla syynä kiinnostuksen kohteet tai sitten ei. Suurimmaksi osaksi ymmärrän syyksi kuitenkin ihmisarkuuteni. En jaksaisi, viitsisi enkä uskaltaisi kysellä ihmisiltä kaupungilla, saako heidät ottaa kuvaan.

Bändikuvia olen ottanut yhdellä kaverien bändin keikalla, luvan kysyttyäni tietysti. Siitä se lähtee, ja voisin kysellä muiltakin tuttujen bändeiltä vastaavia lupia. Samalla ehkä voisi päästä kuvaamaan keikkojen muita bändejä ja saada kokemuksia niiden kuvaamisesta.

Ehkä olen liian kontrollifriikki kuvaamisessani. Bändikuvaamisessa voi tavallaan suunnitella asioita, tutkia lavastusta rauhassa. Vaikka lopulliset otokset voivat sitten olla vähän mitä sattuu valaistuksesta sun muusta riippuen. Kuitenkaan jäsenet eivät todennäköisesti poistu lavalta keikan aikana ainakaan kovin lopullisesti.

Toinen mikä minua huvittaisi opetella, on studiokuvaus. Pitäisi saada joku luotettava ja luottava kuvattava, joka tykkäisi tulla kuvatuksi eikä ensimmäisellä kokeilukerralla ainakaan välittäisi niin paljon lopputuloksesta.

Ei kai se auta kuin koettaa aluksi lähestyä kavereita ja tuttavia kuvauskohteina.

Inspiraation syöjät ja tuojat

Tauon aikana on tapahtunut seuraavaa: ostin tammikuussa Nikon D-200 -järjestelmäkameran. Filmijututkin edelleen kiinnostavat. Niissä vain alkoi ärsyttää oman kamerani ongelmat filmin alkuunkelauksessa. Inspiraatio kuolee aika tehokkaasti siinä vaiheessa kun kolmas peräkkäinen filmi pölähtää kelautumattomana kamerasta pois.

Kaitafilmauksessa inspiraation syöjänä taas on ollut havainto, että filmien kehittäminen sittenkin maksaa eikä ole enää filmin hintaan kuuluvaa. Tähän havaintoon tulin käydessäni kaitafilmifestareilla viime kesänä. Harmillista mutta totta.

Onneksi tulin palailleeksi tänne blogiin, sillä polaroid-ajatus oli päässyt jo unohtumaan.