Ihmisten kuvaamisen ongelmia

Minulla on mielenkiintoinen ongelma omassa kuvaamisessani. Kuvaan mieluiten aavekaupunkeja ja muotoja. Siihen voi olla syynä kiinnostuksen kohteet tai sitten ei. Suurimmaksi osaksi ymmärrän syyksi kuitenkin ihmisarkuuteni. En jaksaisi, viitsisi enkä uskaltaisi kysellä ihmisiltä kaupungilla, saako heidät ottaa kuvaan.

Bändikuvia olen ottanut yhdellä kaverien bändin keikalla, luvan kysyttyäni tietysti. Siitä se lähtee, ja voisin kysellä muiltakin tuttujen bändeiltä vastaavia lupia. Samalla ehkä voisi päästä kuvaamaan keikkojen muita bändejä ja saada kokemuksia niiden kuvaamisesta.

Ehkä olen liian kontrollifriikki kuvaamisessani. Bändikuvaamisessa voi tavallaan suunnitella asioita, tutkia lavastusta rauhassa. Vaikka lopulliset otokset voivat sitten olla vähän mitä sattuu valaistuksesta sun muusta riippuen. Kuitenkaan jäsenet eivät todennäköisesti poistu lavalta keikan aikana ainakaan kovin lopullisesti.

Toinen mikä minua huvittaisi opetella, on studiokuvaus. Pitäisi saada joku luotettava ja luottava kuvattava, joka tykkäisi tulla kuvatuksi eikä ensimmäisellä kokeilukerralla ainakaan välittäisi niin paljon lopputuloksesta.

Ei kai se auta kuin koettaa aluksi lähestyä kavereita ja tuttavia kuvauskohteina.

Inspiraation syöjät ja tuojat

Tauon aikana on tapahtunut seuraavaa: ostin tammikuussa Nikon D-200 -järjestelmäkameran. Filmijututkin edelleen kiinnostavat. Niissä vain alkoi ärsyttää oman kamerani ongelmat filmin alkuunkelauksessa. Inspiraatio kuolee aika tehokkaasti siinä vaiheessa kun kolmas peräkkäinen filmi pölähtää kelautumattomana kamerasta pois.

Kaitafilmauksessa inspiraation syöjänä taas on ollut havainto, että filmien kehittäminen sittenkin maksaa eikä ole enää filmin hintaan kuuluvaa. Tähän havaintoon tulin käydessäni kaitafilmifestareilla viime kesänä. Harmillista mutta totta.

Onneksi tulin palailleeksi tänne blogiin, sillä polaroid-ajatus oli päässyt jo unohtumaan.

Polaroid -estetiikkaa

Teenpä uuden merkinnän tästä, kun siirryn kuitenkin valokuvauksen puolelle. Olen ollut viime aikoina aikeissa hankkia Polaroid -kameran. Siinä on monella tapaa samanlaista estetiikkaa kuin kaitafilmissäkin: optiikka on ainakin puutteellista ja väritkin ovat mitä ovat. Mutta se on se hetken kuva. Ja kuten kaitafilmikin, Polaroid-kuvan ottaminen maksaa aika paljon. Euron tai parin kuvan kanssa tulee hiukan harkittua enemmän kuin digipokkarilla räiskiessä.

Estetiikka... se taitaa olla yksi pyhimmistä asioista minulle taiteissa.

Formaateista ja tunnelmasta

Ostin huhtikuussa läheiseltä jättikirppikseltä kaitafilmikameran kymmenellä eurolla. Kun olin pieni, Ruotsissa asuvalla mummulla ja papallani oli kaitafilmikamera. Tai ilmeisesti se oli lähinnä isän veljen omistama, mutta hän asui silloin vielä kotonaan.

Neljä vuotta sitten mummu muutti takaisin Ruotsista Suomeen ja teetti samalla kaitafilmeistä VHS -version. Filmille oli tallentunut myös aineistoa lapsuudestani.

Kasimillisessä kaitafilmissä pidän juuri sen puutteista, suttuisesta ja helposti puhki palavasta kuvasta ja siitä kun kuva hyppii. Se hauraus tuo jotain siihen tunnelmaan. Sitä ei muissa formaateissa tapaa. Myös filmin lyhyys, reilu pari minuuttia, pakottaa suunnittelemaan.

Yllätyin iloisesti, että Anttila myy marketeissaan edelleen super 8 -filmiä. Hintaa on noin 17 euroa, mihin kuuluu kehitys Sveitsissä. Eihän se hinta/pituussuhteessa ole halpaa, mutta toistettakoon vielä edellinen argumenttini.

Nyt tutkin kaitafilmikirjaa ja elokuva-aiheisia kirjoja päästäkseni löydöstäni paremmin selville. Projektori on myös ostoslistalla. Pari ehdokasta on jo löytynyt...